Blogitarina 2 LUPAUS


Tarinan aloittaja ja inspiroija on UUna tästä hän aloittaa ja meitä on jatkajia jokunen, tule mukaan lukemaan mielenkiintoista tarinaa!

Blogitarina 2: Lupaus

Viininpunaiset samettiverhot on vedetty ikkunan eteen. Ne yrittävät pitää pimeyden ulkona, mutta eivät onnistu. Tunnen kuinka pimeys on valunut raoista sisään, valunut nurkkiin, sängyn alle, lipaston taakse, mieleeni.
     Tummat verhot pitävät myös valon ulkona, koska verhoja ei vedetä edestä edes päivisin: kirkas valo vihloo äidin silmiä ja sairasta sisintä.
     On hiljaista, kuuluu vain äidin raskas epätoivoinen hengitys. Koko kaupunki nukkuu, muu perhe nukkuu. Olen valvonut äidin vuoteen äärellä jo monta yötä. Aamuyöllä Helga tulee vapauttamaan minut hetkeksi nukkumaan.
Silmäni kiertävät huonetta uudelleen ja uudelleen. Sänky, seinällä äidin kirjoma mietelause "Uskollista ja nöyrää Jumala rakastaa", yöpöytä täynnä lääkepurkkeja, lipasto, jonka päällä äidin koristeellinen peili. Se on hänen aarteensa, lahjaksi isältä saatu. Lipaston kauimmaisessa kulmassa palaa pieni kynttilä, peili on käännettynä siitä pois päin, mutta silti peilistä heijastuu valo. Ei ei valo, vaan kuin maisema, kaukainen maisema, hiljainen ranta, jossa kulkee joku.
     Nousen ylös ja kävelen hiljaa. Samalla katson vastapäistä seinää ja yritän keksiä, mistä heijastus tulee. Vaatekaappi, päällä pari hatturasiaa, kynttilälampetit seinällä, ei tulta. En mielestäni päästä mitään ääntä, mutta silti äiti herää.
— Anna, Anna!
— Tässä olen äiti. Tartun kuumeiseen käteen, joka epätoivoisesti etsii jotain peitteeltä. — Tuonko teille lääkettä tai vettä? Olin jo kohottautumassa, kun äiti puristaa tiukasti kättäni.
— Ei, ei, älä mene Anna .... haluan puhua ... kanssasi.
— Ette saa rasittaa itseänne äiti. Jospa lukisin teille ja puhuisimme huomenna.
— Ei, ei, on aika ...puhua. Anna vettä.
Kohotan vesilasin äidin halkeilleille huulille. Hän ei ole moneen päivään enää syönyt paljoakaan. Vain hiukan keittoa ja muutaman kulauksen vettä. Nytkin vesi valuu suupielistä leualle ja kaulalle, yritän kiireesti pyyhkiä sitä, mutta äiti työntää käteni pois.
— Kuuntele Anna! Lupaa minulle ... Lupaa...



Aimarii jatkaa osa 2.



Äidin ääni on kiihkeä. Hänen kuumeiset silmänsä kiiltävät ja välähtävät oudosti kellertävinä. Molemmat kädet alkavat hapuilla otetta minun kädestäni. Lujasti, ikään kuin peläten minun vetävän käteni pois.
Äkkiä äiti kohottautuu puoleeni ja kuiskaa tuskin kuuluvasti ja hyvin hätääntyneenä.
-Anna,  Annaseni…heijastus..peilistä. Joku …hän on..tulossa.. pitkoksia pitkin tunturisuolla. Annaseni, ei rannalla.….pitkoksilla. Anna, pyydän…..lupaathan….
Ääni kuitenkin sortuu. Sanat muuttuvat soperteluksi ja hän nukahtaa kesken lauseen. Ryppyiselle poskelle rupeaa valumaan kyyneleitä.
Kynttilä on palanut puoliksi. Se lepattaa välillä, on sammumaisillaan, mutta elpyy kohta palamaan paremmin.
Minä olen väsynyt. Äidin silmät olivat hetki sitten niin vieraat minulle. Outoa myös, ettei peilistä heijastuvassa valossa näy enää mitään rantaa, vaan suo, jota halkoo pitkokset?  Ehkä kuvajaiset ovat kangastusta? Mutta hahmo, joka liikkuu maisemassa? Kuka tai mikä se on?
Eniten mieltäni askarruttaa, mikä voisi olla se lupaus, jota äiti yrittää pyytää minulta? Entä voinko antaa lupaukseni?  
Irrotan varoen käteni hänen käsistään ja siirryn istumaan mukavammin vanhaan plyysiseen nojatuoliin. Äidin kasvot näyttävät uurteisilta, harmailta ja niin sairailta.
Viileää ilmaa lehahtaa kasvoilleni.  Vilkaisen heti, onko ikkuna tai ovi ehkä raollaan, mutta ei. Äiti vain heittelehtii vuoteessaan ja herää puolittain.  Katsoo minua, mutta ei jaksa puhua.
On puoliyö, öinen sudenhetki ja täysi hiljaisuus. Yön pimeydessä uskallan antaa vihdoin itkulle luvan, vaikka tähän asti olen jaksanut näytellä vahvaa.
-Anna? Olethan sinä siinä? Äiti kysyy. Kuiskaan olevani, en halua itkuisen äänen paljastavan suruani,  puudutan sen pakolla pysymään sisälleni.
 - Anna, lapsukaiseni, isä .. te tytöt ette…. tiedä ….mahdollista sukulaisuutta suurelle Akmeelille….Annaseni….teidän ei tarvitse kauhistua hetkeä..., kun ….tulee aikani. Se ei ole vielä……kohta valoni sammuu….ei vielä.
Enemmästä en saa selvää. Sanat ovat outoja, kieli muuttuu saameksi! Kiihtynyt hengitys alkaa tasaantua ja äiti nukahtaa taas.
Aamu ei ole kohtakaan.
Kasvojani pyyhkäisee uudelleen kevyt ilmavirta. Siinä samassa sammuu myös kynttilä. Vain savu jää leijailemaan hämärään.  Nyt peilistä heijastuva valo paljastaa uudenlaisen maiseman, joka ei enää ole suo, ei näy pitkoksia. On puita ja joku asumus, jonka edustalla on liikettä. 
Nousen voidakseni katsoa tarkemmin.
Tuijotan lamaantuneena ja suorastaan parkaisen.
-Äiti, tekö siellä? Ei! Ei se ole hän!  Hän nukkuu vuoteessaan.  Se olen minä itse, minä Anna!




Esther jatkaa osa 3.

- Äiti mitä tämä on, mikä tuolla katselee minun kasvoillani, minun silmilläni olematta kuitenkaan minä, Anna huutaa hädissään!
- Äiti herää, yritä vielä pinnistää ja kertoa minulle mitä tarkoitat lupauksella sinulle, mitä tarkoitat  Anna huutaa kasvot pelosta suunniltaan ! Katse hamuilee joka suuntaan jäämättä mihinkään. Peilistä heijastavat keltaiset silmät !
Anna pyörtyy lattialle vavahtaen, eikä näe että Äiti yrittää kurkoittaa viimeisillä voimillaan Annaa kohden kuin auttaakseen tai tarttuakseen Annaan suojellakseen joltakin joka on jo lähellä mutta vielä näkymättömissä. Äiti näkee ja huokaa alistuneena, hän tietää että hänen aikansa on pian käsillä, ehkä hänellä on muutamia tunteja enää aikaa. Kuinka hän saisi kerrottua kaiken Annalle, mistä hän saisi voimaa vielä hetken. Äidin huulet alkavat liikkua kuin itsestään, vahvahtelevina, tärisevinä hän lausuu sanoja. Hänen ympärillä harmaa savu tekee outoja kiemuroita, kuin käärme liikkuisi varjoissa. Huoneen ilma on viileä. Seinillä varjot leikkivät omia leikkejään. Kynttilän liekki joka oli jo sammunut syttyy jälleen ja alkaa lepattamaan suurentuen kohti kattoa, kunnes tuli on valaiseva koko huoneen.

Sängyllä makaava hahmo on jälleen liikkumaton. Hiuksensa ovat valkoiset kuin lumi, levittyen tyynylle kuin viuhka. Huulten liikkeitä tuskiin huomaa. Kädet puristuvat nyrkkiin ja oikenevat jälleen. Ympärillä on savun tuoksua joka voimistuu  hiljalleen.

Äiti avaa hätkähtäen silmänsä. Ja hän kuuntelee. Talosta ei kuulu ääntäkään, mutta ulkona sudet ulvovat, kuutamo on melkein täysi. Levottomuutta ilmassa, Äiti aistii sen. Hän tietää että ei ole enää omssa talossaan. Aika on siirtynyt eteenpäin. Eikä hän voi sitä pysäyttää....Hän rukoilee Annaa heräämään...Anna Anna herää herää !..Äiti tarttuu Annaa kädestä yrittäen ravistella Annaa hereille, hän ei voi muuta, ei hän pääse sängystään pois, ei ole voimia, ei ole aikaa... Samalla hän näkee jotakin liikettä silmäkulmastaan ja kääntää päänsä vaivalloisesti huoneen ikkunaan päin.  Viininpunaiset samattiverhot ovat kuin läpinäkyvää harsoa. Hän kuulee jonkun lausumassa sanoja, kieli on hänelle tuttua, häntä pelottaa! Mutta hän tietää ettei menneisyyttä voi paeta, ei voi kuin yrittää kantaa taakkansa, mutta entä Anna, miten hän reagoi tähän kaikkeen. Mistä saisin vielä voimaa....kyyneleet valuvat hiljaisina hänen jo kylmeneviä poskiaan pitkin...vielä hän ei anna periksi, mutta hän vaipuu tajuttomuuteen.

-Äiti missä minä olen, Anna kuiskaa voipuneena ja yrittää nostaa itseään ylös lattialta. Hän muistaa kaatuneensa, mutta että hän pyörtyi sitä hän ei muista. Anna katselee varoen ympärilleen, hakien äitiään katseellaan. Missä Äiti on hän ihmetttelee, eikä tämä ole kyllä  meidän talo. Missä ihmeessä minä olen Annaa alkaa pelottamaan, ja  hän nousee ylös. Anna oikoo hämillään vaatteitaan ja kiristää ponihäntänsä oikeaan kohtaan pois silmiltä. Hän ei näe kuinka valo osuu hänen punaisiin hiuksiinsa saaden ne hehkumaan aivan oudolla tavalla. Eikä hän näe kuinka lipaston päällä olevassa peilissä keltaiset silmät katselevat häntä valppaana, hiukan myös uteliaana.

Annan katsellessa ympärilleen, ulkona aamu valkenee. Valo siivilöityy ikkunaverhojen lomasta pehmeänä lattian tummiin mattoihin. Maisema värjäytyy punaiseen ja keltaiseen. Talon takana minne Anna ei näe on suo ja pitkospuut joilla seisoo tumma hahmo katsellen tarkkaavaisesti taloon päin. Pitkospuut hehkuvat verenpunaisena aamun auringossa. Siellä täällä nousee usva joka kohta peittäisi talon ja sen asukkaat vaippaansa. Anna tuntee että jokin tarttuu hänen käteensä, hän tuntee kylmyyden ihollaan..

-Äiti sinäkö, Anna kysyy....ja kääntyy katsomaan äänen suuntaan joka kutsuu häntä hiljaa...Mitä sinä sanoit Äiti, sinäkö puhut, en kuule sinua Anna sanoo.....

.........Akmeel...Akmeel....huokaa ääni kuin haudan takaa, saaden Annan jähmettymään kauhusta...




Tästä jatkaa Maahinen





Mitäs piditte??

Kommentit

  1. Vaisto käski kurkkaamaan blogiasi ja kuinkas ollakkaan. Meinasin tuolilta pudota nähdessäni, että osuutesi on kirjoitettu.

    Vau, huikea jatko Uunan ja Aimariin upeisiin osuuksiin. Tämä muutuu vain kerta kerralta mystisemmäksi. Todella hienosti loit sanoillasi tiivistä tunnelmaa, tunteita, pelkoa ja surua. Kuvailit kaiken todella upeasti ja veit tarinan vielä syvemmälle Lappiin ja saamelaisiin tunnelmiin.

    Jännitys tarinassa tiivistyy....kuin minullakin, rimakauhu ottaa vallan mielestäni ja pyörryn lattialle.....

    VastaaPoista
  2. Huh, jopa meni jännittäväksi. Luin kuin hypnotisoituna sana sanalta rivi riviltä, tuskin hengittäen. En olisi ikinä osannut arvata, mihin tarina lähtee. Ja tästä eteenpäin, voi ihmettä, jopa on Maahinen jännässä paikassa, ettei vain putoaisi pitkospuilta.

    Kiitos Esther, hienon jakson loit, tästä on jännittävää jatkaa...

    VastaaPoista
  3. mä olin jo ehtinyt unohtaa koko kirjoitushommelin. koska se mun vuoro olikaan?
    tästä tulee jännää, mulla jo alkas mielikuvitus ja mielikuvat laukkaamaan

    VastaaPoista
  4. Huh, tämähän alkaa muuttua kauhutarinaksi, vau!

    VastaaPoista
  5. Huih, meneepä jännittäväksi tarina.

    VastaaPoista
  6. Kehittelit hirmu hyvin ja luonnikkaasti tarinan käänteitä. Upeasti lisäsit kiehtovuutta ja jännitystä.

    VastaaPoista
  7. Herranen aika millaista jännäriä olette kirjoitamassa, kaikki soljuu hienosti yhteen eikä millään malttaisi jatkoa odotella.

    VastaaPoista
  8. Kyllä tässä jo viluttaa, veit meidät taidokkaasti jo syvälle 💜 Esther, ehkä Maahinen keventää tai sitten ei... jotakin mietteitä on jo herännyt, mutta ne ovat vielä ennen aikaisia, koska tarina on vielä niin kesken.

    VastaaPoista
  9. Jopas on jännää ja hiukka pelottavaakin! Uskomattoman upea tarina tästä tulee kunhan kerkiää :-)

    VastaaPoista
  10. Olen seurannut tarinan kulkua sydän kylmänä, niin jännäksi tämä menee. Hienoa silti...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos vierailustasi ja kommentit ilahduttavat aina.
En pysty jokaiseen kommenttiin vastaamaan yksitellen, mutta tulen blogivierailulle!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kesäiset muistilaput, vai tarvitseeko niitä?